”Jes! Siellä on uunimakkaraa!”
”Eikä, taas keittoa...”
”Mä en ainakaan syö mitään!”
Koulupäivien piristys. Murisevan
vatsan taltuttaja. Se hetki, kun kaikki ryntäävät pää kolmantena
jalkana oppitunnin loputtua ruokajonoon jonottamaan.
Ruokailu on ehkä parhain hetki
koulupäivinä, tai näin ainakin voisi uskoa, sillä eihän kukaan
ryntää samalla innolla ruotsia opiskelemaan tai äidinkieltä
pänttäämään. Ruokailussa saa puhua kavereiden kanssa ja syödä
vatsansa (yleensä) täyteen. Mikä voisi olla sen parempaa?
En tiedä mikä voisi olla parempaa,
mutta tiedän mikä on pahempaa. Se, kun keittoa on tarjolla joka
päivä. Hyvä on, ehkei ihan joka päivä, mutta usein
kuitenkin. Ei tämä kuitenkaan paha olisi, mutta valitettavasti
lähes joka kerralla kaikki on raakaa – perunat, lihat ja ne muut
keittoainekset, joita ei pysty ihmissilmällä tunnistamaan.
Otetaan tässä välissä pieni
mielikuvaleikki. Olet juuri istunut ruokapöytään. Otat lusikan
kauniiseen käteesi. Tuijotat keittoa anoen. Kauhaiset muutaman
perunan ja lihanpalan lusikkaan. Tunget lusikan suuhun. Pureskelet.
Annat pettyneen ilmeen kohota kasvoillesi, sillä keitto on raaempaa
kuin kypsyvä banaani kaupan hyllyllä.
Keittopäivistä on kuitenkin
muodostunut varsinainen rituaali. Ylhäällä oleva kaava nimittäin
toistetaan joka kerta samalla tavalla (kokeile, jos et usko). Ennen
keiton syömistä saatetaan jopa heittää väliin muutama vitsi
ruoan laadusta tai muuten vain kirota, kun on taas keittoa.
Veera
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti