Polarin Sanomat - lähes 30-vuotinen julkaisu

POHJOLANRINTEEN / POLARIN SANOMAT – MUISTELMIA

Riihimäen yhteiskoulu ja sen iltalinja jakautuivat kesällä 1976 kolmeksi uudennimiseksi             kouluksi: Pohjolanrinteen lukioksi, sen iltalinjaksi ja peruskoulun yläasteeksi.  Näitä yhdistämään ja me-henkeä ylläpitämään luotiin koululehti, Pohjolanrinteen Sanomat.

Koululehti-idean oli jo edellisenä vuonna  tuonut kouluun juuri edesmennyt äidinkielenopettaja Kalevi Penttilä, jonka johdolla ilmestyikin monistelehti Aapelus.  Kun se innosti oppilaita lehtityöhön, iltalinjan rehtori Matti Huvinen korosti painetun, oikean sanomalehden tekemistä.  Minut ylipuhuttiin lehden päätoimittajaksi.

Ensimmäinen selvitettävä asia oli talous.  Koululla ei ollut rahaa silloin sen paremmin kuin nytkään, joten rahat oli saatava muualta.  Oppilaat kerjuulle! Tyttöparit lähtivät kiertämään yritys yritykseltä, kauppa kaupalta kysymään, tukisivatko  nämä aloittavaa koululehteä.   Muutaman  puhelun soitti Matti Huvinenkin, samoin minä. Hyvältä näytti:tekemään  lehteä.

TEKNIIKKAA

Ensimmäiset lehdet 70-luvulla tehtiin puhtaasti käsityönä. Jutut  vietiin  kirjapainoon ja saatiin sieltä palstoitettuina, mutta jokainen  otsikko tehtiin irtokirjaimista, joita sai ostaa erikokoisina kirjakaupasta. Jopa lehden  nimi piirrettiin käsin, samoin jokainen mainos.

Valokuvia kehitettiin kuvaamataidon opettaja Guje  Katajamäen opastuksella koulun pimiössä, kuvia piirrettiin osin kuvaamataidon tunneilla. Ensimmäiset lehden ilmestyminen oli Tapaus! 

Luetuin juttu oli varmaan katugallup, jossa kysyttiin, mikä mahtaa olla semmoinen Pohjolanrinne.  Uuden koulun nimeä ei tunnettu, sitä pidettiin milloin vakuutusyhtiönä, Lapin lomakohteena tai urheiluseurana. Harmillisinta lehden tekijöiden mielestä oli, että vahtimestari Jameksen kuva oli kirjapainossa mennyt peilikuvaksi, joten tärkeä kello oli nurin päin.

Ensimmäiset lehdet tehtiin vielä vanhalla rotaatiotekniikalla, kunnes muutaman vuoden päästä päästiin ns. valoladontaan. Sen uudet näppäimistöt olivat erilaiset kuin kirjoituskoneessa, mikä aiheutta valtaisasti kirjoitusvirheitä palstoitettuihin testeihin.  Oppilaiden piti opetella oikolukumerkinnät ja pyytää korjaukset kirjapainosta.  Yksi korjaus tuotti helposti uuden virheen – riville kun ei mahdu kuin tietty määrä kirjaimia. Lehden tekijöitä harmitti, kun lukijat pitivät lehteen jääneitä painovirheitä heidän osaamattomuutenaan.

Riihimäen kirjapainossa ei välillä ollut intoa eikä laitteitakaan tehdä tabloid-kokoista lehteämme, joten lehti painettiin monta vuotta Hyvinkään kirjapainossa.  Tämä vaati useita matkoja Hyvinkäälle.  Kuka   opettaja  kulloinkin  lähti kyytiin, kun  piti viedä  tai hakea aineistoa tai valmiit lehtiniput. Mitään  korvausta opettajat eivät lehden tekemisestä saaneet, päinvastoin   hankkivat taittajille limsaa ja pikkupurtavaa.

Taitto olikin  lehden hauskin tekovaihe.  Koulupäivän jälkeen kokoonnuimme eväinemme koulun kirjastoon. Meillä oli taittopohjat eli kirjapainosta saadut lehden kokoiset millimetripaperit, omat juttumme painettuina ja  palstoitettuina, kuvat ja piirrokset sekä tärkeimmät työvälineet, viivottimet, sakset ja liimaa!

Lehden taitto tarkoitti sitä, että sijoitimme jutut jakuvat  oikeille paikoilleen taittopohjaan, sovimme, mitä tulee millekin sivulle. Se oli millimetrityötä!  Mistä kohdasta  juttu katkaistiin, mihin tuli minkäkoinen väliotsikko, yhtään riviä ei voinut mennä reunan yli ja joka palstan piti olla samankokoinen. Juttuja oli aina enemmän kuin lehteen mahtui. Kovat kiistat käytiin siitä, kenen juttu olisi pakko jättää pois tai minkä kokoisena mikin kuva lehteen tulisi. Kaikki liimattiin paikoilleen – aluksi valokuvista vain tyhjä lappu, kopiokoneiden tultua kuvasta otettu  valokopio.  Oikean kuvan sijoitti paikalleen vasta kirjapaino. Takasivu piti aina jättää mainoksille - lehden kustantajille.  Tekemämme mallitaiton eli sheeman veimme sitten kuvineen kirjapainoon, ja sen mukaan tehtiin lopullinen lehti.

TALOUSMUUTOKSIA

1980-luvulla mainoksia saatiin melko helposti, varmimpia tukijoita  olivat autokoulut, lehden tilipankki OP sekä Ekokem, käsityöpaja ja Puhakan lamppukauppa.. Mutta monet suuret firmat nauroivat meidän ”mainosarvollemme”.  90-luvun laman aikoina talous oli tiukilla. Silloin lehti ilmestyi ehkä vain nelisivuisena ja kaksi kertaa vuodessa.  Hyvinä aikoina tehtiin jopa neljä lehteä, jos oli onnistuttu saamaan stipendi joltakin taholta, esim. Pohjola-Nordenilta tai Lasten päivän säätiöltä. Joskus oli pakko pyytää koulultakin, ja viimeisinä vuosina saimme vähintään puolet painatuskustannuksista kaupungilta.  Alkuvuosien toimittajastipendit vähenivät  vuosi vuodelta.

Sen sijaan opettaja alkoi saada pientä korvausta, aluksi kerhonvetäjän palkkion ja myöhemmin, kun lehden teko muuttui yhdeksi äidinkielen erikoiskurssiksi, opettaja sai kurssipalkan ja oppilaat kurssimerkinnän todistukseensa.

TEKNISTÄ EDISTYMISTÄ

Tekniikassa mentiin eteenpäin: kopiokoneet tulivat – taittotilanteeseen saatiin kaksoiskappaleet harjoituskappaleiksi, kokoja saattoi muuttaa – tuli tietokoneet, tuli jopa taitto-ohjelma, jolla lehden saattoi tehdä kokonaan valmiiksi, skannata kuvat... Ohjelma oli kuitenkin niin vaikea, että minä en sitä oppinut ollenkaan, pari kolme oppilasta kyllä.   Jaakko Sarparanta ja sisarensa olivat niin taitavia, että muutama lehti pystyttiin tekemään kokonaan itse.  Kulut putosivat, kun tiedot siirtyivät sähköisesti ja vain painatus maksoi.  Minun jälkeeni palattiin taas saksitaittoon  tai taittokin jätettiin kirjapainon huoleksi.   Vuonna 1999 lehteen saatiin ensimmäinen värikuva, ja sen jälkeen kansi tai kaksi sivua pyrittiin tekemään monivärisinä.

TAITAVIA TEKIJÖITÄ

Lehdellä oli alusta alkaen innokkaita ja taitavia tekijöitä.  Alkuvuosina samat oppilaat olivat lehden teossa kuusikin vuotta, myöhemmin Polarin Sanomien aikaan kolmisen vuotta.  Keitä mainitsisin – pitäisi luetella jokainen. Hyvin monet ovat päätyneet toimittajan tai tiedottajan ammattiin tai jollekin taiteelliselle alalle.  Innokkaimpia alkuvuosien toimittajia oli Miki Wallenius, jota, kuten

Annu Passojaa,  kuulemme nykyään radiosta, Marko Kekki on Riihimäen Viikko-Uutisten päätoimittaja.  Lehtemme päätoimittajanakin toiminut Erja Hyytiäinen on toimittaja, samoin Minna Ovaska. Aku Hirviniemestä tuli koomikko – hänen Tohtori Zivago -palstansa oli selvästi

nykyhahmojen esiaste. Muutaman jutun kirjoitti Janne Katajakin. Juha-Matti Ojalasta tuli lopulta liikemies, vaikka hän välillä teki toimittajan töitäkin. Perttu Vänskä tekee musiikkia. Alkuvuosien tehopakkauksesta Aino Halisesta tuli pankinjohtaja, mainiosta valokuvajasta Jukka Korpihetteestä muotoilija, Antti  Ahosen ala taitaa olla politiikka. Reko Lundanista  tuli kirjailija ja teatteriohjaaja.  Monivuotinen sarja - ja pilakuvien piirtäjä ”Herkku” eli Juha Herkman on tiedotusopin professori Tampereen yliopistossa.  Monitaituri Hannaleena Kihlbergin artikkeleita näkee  Helsingin Sanomissa, Sanna Saarela on nuorisoteatterissa, Sanna Vilkman opettaja.  Mitähän tekee maailmanmatkaaja Kielo Kärkkäinen?  Teitä on ollut niin monta neroa.

MISTÄ KIRJOITETTIIN?

Juttujen aiheet tulivat suoraan koulun tapahtumista ja oppilaiden kokemuksista. Syysnumerossa muisteltiin kesän leirejä, haastateltiin uudet opettajat ja kyseltiin uudilta oppilailta tunnelmia.  Liikuntapäivät olivat kestoaihe.  Kevätnumerossa puitiin joulunäytelmää, julkaistiin kuvia vanhojen päivästä ja penkinpainajaisista, Kalevala-juhlasta.  Hyvin paljon oppilaat kirjoittivat harrastuksistaan, ehkä eniten musiikista.  Joka lehdessä oli sarjakuva, pilapiirroksia, usein tietokilpailu, aina pari huumorijuttua.  Alusta asti oli tärkeätä, että kävimme haastattelemassa valtakunnallisia koulualan päättäjiä.  Usea opetusministeri, kouluhallituksen pääjohtaja tai läänin kouluneuvos tuli jututettua, samoin oman kaupungin opetuspäällikkö, kuraattori ja tietysti rehtorit.  Ihmeen helposti tärkeät virkamiehet suostuivat haastateltaviksi.  Usein he pyysivät kysymyksiä etukäteen, ja mukaan pantiin pari lehteäkin näytteeksi.  Sitten matkaan, yleensä pari lukiolaistyttöä yhdessä. Koko toimittajakaarti kävi tutustumassa MTV:n sekä Helsingin Sanomien uuteen toimitaloon. Polarin Sanomien aikaan ei enää tehty Helsingin-matkoja, mutta oman kaupungin päättäjiä haastateltiin, mm. silloista kansanedustaja Päivi Räsästä tai paikkakunnan poliisia silloisesta pahasta huumeongelmasta.

Mieleen on jäänyt juttu, jossa oikeastaan rikoimme lakia.  Tutkimme, saavatko alaikäiset Riihimäellä ostetuksi alkoholia ja tupakkaa.  Soitin Alkon johtajalle, ja hänen luvallaan  lähetimme muutaman selvästi alaikäisen yrittämään viinin ostamista.  Myyjät eivät tienneet testistä, mutta yhtään pulloa ei papereitta saatu.  Sen sijaa keskiolutta olisi saatu yhtä kauppaa lukuunottamatta.  Samoin kävi tupakan: muistan, että vain Suoman kioskista ei tupakkaa saatu.  Kaupoissa sitten piti esittää rahapussin kotiin jäämistä tai muuta sellaista, pari keskiolutpulloa lunastin itse oppilailta.   Haastattelut vahvistivat, että lakia ei noudatettu.  Asiaan tarttui myös silloinen Riihimäen sanomat, jossa todettiin, että  kasvatus olisi kieltoja parempi tapa vähentää päihteiden käyttöä. 

Kun selasin muutamia  vanhoja numeroita, totesin taas kerran, kuinka lahjakkaita  kirjoittajia lehden tekijät olivat.  Kuinka kypsästi ajattelikaan yhdeksäsluokkalainen  Tommi Pärmäkoski  keväällä 1999, kun hän loppukevään numerossa kertoo luokastaan: ” Olen ylpeä siitä, että olen saanut olla osa niin mahtavaa ryhmää.  Se on luonut loistavat opiskeluolosuhteet, joissa en ole koskaan tuntenut oloani tylsäksi.-- Vie matkani sitten tulevaisuudessa minne tahansa, toivon, että me kaikki olisimme ylpeitä kertoessamme omasta koulustamme ja luokastamme.”  Samanlaista kannustusta koimme myös lehdenteossa. 

Koululehden tekeminen on ollut ehkä paras osa opettajantyötäni. Sain tutustua tavallista syvemmin moniin lahjakkaisiin ihmisiin ja auttaa heitä oppimaan sellaisia taitoja, joita he ovat voineet käyttää myöhemmin elämässään.  ”Lehtityttöni” ja ”lehtipoikani” pysähtyvät vieläkin juttelemaan, muutaman kanssa olen yhä kirjeenvaihdossa.  Hekin ovat viihtyneet.

Sirkka Helenius

äidinkielenopettaja, eläkkeellä vuodesta 2003 

P.S.  Pohjolanrinteen/Polarin Sanomat ehti melkein 30-vuotiaaksi.  Jatkakaa sen tarinaa!